Näin saatiin taas yksi työviikko suoritetuksi, kunnialla, kaiketi. Ei sillä, edelleen pidän työtäni mielenkiintoisena ja haastavana, mutta en vain jaksa motivoitua nauttimaan siitä, en vaikka miten yritän..
Perjantai, viikon paras päivä? Helppo päivä duunissa, aikaisin kotiin lintsaamaan, olut tölkki auki ja kohti viinanhuuruista viikonloppua, ja sitä krapulaa, niin fyysistä kuin henkistä, joka koittaa joskus sunnuntain ja maanantain välissä.
Kaveri tulee kyläilemään viikonlopuksi, aivan hyvä, ei tarvitse katkeroida yksin kalsarit jalassa rommipullo kourassa. On joku, jonka kanssa lähteä tekemään se yökerhon synkimpään nurkkapöytään. Aivan.

Maanantai koittaa kuitenkin liian pian, onnekseni se on ensi viikolla vapaapäivä, mutta voitetun maanantain korvaa aina tiistai. Sama kuvio, vain päivä vähemmän viikonlopun odottelua. Mutta ovatko nämä viikonloput sitten ne mitä odottaa, ja minkä voimalla jaksaa muuten niin puuduttavan arjen, illat yksin kotona koneen ääressä, lintsaten lenkeistä, omassa kurjuudessaan velloen? En usko, se on vain todellisuuden pakoa, mutta auttaa. Perskännissä on vaan niin mukava olla! Sanoi erään tv-sarjan sketsihahmo kerran.

Mutta tokihan kuningas alkoholi ei ole se ainoa tapa paeta todellisuutta, enkä nyt puhu narkoottisista aineista, tai vastaavista.. Mutta se tuntuu olevan se yleisin. Miksi muutenkaan ravintolat täyttyvät ilta toisensa perään humalaisista ihmisistä? Ryyppääminen on keino paeta ihmisenä olemisen tuskaa. Tilapäinen pako auttaa sen hetken, mutta entä pidemmällä tähtäimellä? Loppuelämä, viikosta toiseen, 5 päivää töitä ja arkea, 2 päivää/yötä todellisuuspakoa anniskeluravintolassa? Seuraavat 50 vuotta? Ei kai. Minulla on nyt suuremmat kuviot mielessä..